Baraka

Kävin eilen Helsingissä musiikkitalon viereisellä kansalaistorilla järjestetyllä leffapiknikillä katsomassa Ron Fricken ohjaaman Baraka-dokumentin (1992), joka esitettiin Docventuresin toimesta osana Helsingin juhlaviikkoja. Tapahtuma oli ilmainen ja kyllähän sitä poppoota paikalla sitten olikin - 2100 ihmistä nimittäin! Sopu antoi sijaa ja oli oikeastaan superkodikasta istua eväiden ja viinipullojen kanssa ruohokentällä tiiviisti muiden ihmisten sekaan pakkautuneena. Lempeä elokuinen ilta, ihmisiä, tunnelmaa, vaikuttava elokuva... mikäs sen parempaa.

Baraka olikin leffa, joka lie parhaimmillaan isolta kankaalta ja kunnon äänentoistolla katsottuna. Tai no jaa, mikä leffa nyt ei olisi, mutta tämäntyyppiset aivan erityisesti. Täytyy sanoa, että olen tyytyväinen, että tuli lähdettyä. Baraka on dokumentti ihmisistä tällä planeetalla. Kamera vei maailman äärestä toiseen ja ympäri, huikeista kuvista vielä huikeampiin, kauniista kummallisiin, surullisista riemukkaisiin. Tunnelmat välittyivät sitäkin voimakkaammin, koska mitään ei selitetty tai kerrottu: koko dokumentissa ei ole lainkaan puhetta tai muuta verbaalista kerrontaa. Sitä ei tarvita ja se oikeastaan olisikin tässä elokuvassa vain tiellä.

Inhimillisen kulttuurin universaalius, selkeämmin sanottuna meidän kaikkien pohjimmainen samankaltaisuus, välittyi ainakin itselleni Barakasta riemastuttavalla tavalla. Afrikkalainen heimotanssi toi elävästi mieleen länsimaalaisen rock-konsertin meiningin ja lähikuvat lajitoverien kasvoista ympäri maailmaa tuntuivat liikuttavan... läheisiltä. Vähän kuin jonkin jättimäisen perhealbumin selailulta. Ja sitähän se biologisessa mielessä onkin, jos laajasti ajatellaan.

Tekisi mieli kurottaa vieläkin laajemmalle, nähdä vastaavanlainen dokumentti koko elävästä maailmasta. En kyllä tiedä, kuinka monta tuntia, vuorokautta tai viikkoa sellainen järkäle kestäisi, mutta voi pojat se olisi vaikuttava! Jos siihen jotenkin, edes osittain, saisi vangittua saman fiiliksen koko biologista monimuotoisuutta kohtaan - yhteisen, vaikka kaukaisenkin sukulaisuuden tunteen koko ihmistä ympäröivän upean biodiversiteetin kanssa.

("Baraka" on arabialaista alkuperää oleva sana, joka tarkoittaa siunausta useissa kielissä.)

Kurttusieni löydetty!

Tänään tuli metsässä koiranlenkityksellä vastaan mainitsemisen arvoinen sienimaailman elis (= elämänpinna = elämän ensimmäinen havainto jostakin lajista), nimittäin kurttusieni, Sparassis crispa! Riemastuin löydöstä valtavasti. Kiikutimme koirat kotiin ja haimme kameran tilalle ikuistaaksemme komistuksen.

Kuva: Jussi Vesterinen

Ah, on se vaan niin hieno! Kurttusieni on loinen, joka kasvaa männyntyvillä vanhoissa metsissä, vuodesta toiseen samalla paikalla. Se on ruskolahottaja, muttei kuitenkaan isäntäpuulleen kovin haitallinen. Se on Suomessa harvinainen ja eteläinen, hemiboreaalisen ja eteläboreaalisen vyöhykkeen laji, mutta luokitellaan uhanalaisuusluokituksessa elinvoimaiseksi (LC, Least Concern). Olisimme siis voineet poimia kurttiksen illallispöytäämme - sen pitäisi olla erittäin herkullinen sieni - mutta jätimme sen kuitenkin toistaiseksi paikalleen männynjuurelle kasvamaan. Suomen Sieniseuran fb-sivuilla esitettiin toive, että toisimme kurttusienen ensi viikonloppuna Kaisaniemessä koittavaan seuran ja Luonnontieteellisen keskusmuseon järjestämään sieni- ja jäkälänäyttelyyn. Sen taidan tehdäkin, jos vain kurttusieni säilyy kasvupaikallaan viikonloppuun saakka. Varsinainen sieni, joka on oikeastaan puussa ja maaperässä olevaa rihmastoa, ei itiöemän poimimisesta sinänsä vahingoitu, ja sieninäyttelyssä itiöemä voisi ilahduttaa montaa sieniharrastajaa, jotka eivät ehkä koskaan ole sattuneet kyseiseen lajiin törmäämään.

Merkillistä, miten tällainen luontohavainto voi virkistää ja kohottaa mieltä! Olen vieläkin ihan täpinöissäni.

Lähteet: 

Pertti Salo, Tuomo Niemelä & Ulla Salo 2006: Suomen sieniopas. WS Bookwell Oy. Porvoo.

Sipoossa sienessä

Teimme eilen kumppanin ja koirien kanssa retken Sipoonkorpeen sienisaaliin toivossa. Lähdimme maastoon Viirilästä ja kuljimme reittiä, joka on minulle tuttu lapsuuden metsäretkiltä. Sade tuli niskaan heti reissun alkuvaiheilla, joten jäimme hetkeksi suojaan puiden alle. Oksat toistensa lomassa kasvavat kuusi ja kaksi kookasta haapaa suojasivat kastumiselta ihmeen hyvin. Sade lakkasi onneksi melko nopeasti ja loppuretken saimme nautiskella auringosta.

Hiidenkirnu kallionkupeessa. Jäätikön sulamisvedet ovat jääkaudella pyöritelleet tässä kiveä, joka on aikojen saatossa kuluttanut kallioon pyöreän reiän. Vieressä on toinenkin, pienempi hiidenkirnu, ja ylle kaartuvan kaarevan kallioseinämän alla ne näyttävät minusta jonkin jättiläisen pääkallon mustilta silmäkuopilta. Vähän epämuodostuneen sellaisen, lisäsi retkikaveri.

Kalliokielot (Polygonatum odoratum) olivat kypsytelleet marjansa. Suuria, upeita ja mehevän sinimustia (ja myrkyllisiä)! Maarianheinä, mesimarja ja timotei -kirjassa kerrotaan kalliokielosta mm. seuraavaa: 

"Vanha juurakko on arvista muhkurainen ja nivelikäs. Tästä piirteestä suku on saanut tieteellisen nimensä kreikan sanoista polys, lukuisa, ja gony, polvi. Juurakon arvilla on nähty yhtäläisyyttä sinettienkin kanssa. Siitä mm. ruotsalainen toisintonimi Salomos sigill ja rohdosnimi Radix Sigilli Salomonis. Salomon mukanaolo nimissä johtuu legendasta, joka kertoo hänen käyttäneen juurakkojen taikavoimaa kallioiden räjäyttämiseen saadakseen kyllin suuria lohkareita temppelin rakentamiseen."

(Historia ei oikein kuulu vahvuuksiini, joten tarkistin Wikipediasta tuon tutun kuuloisen Salomo-tyypinkin. Oli siis Israelin kuningas, joka rakensi Jerusalemiin mm. Salomon temppelin. Kalliokieloloitsuin räjäyttelemällä! Cool.)

Retken lintuhavaintoja olivat mustarastas ja punarinta, jotka ihan näyttäytyivätkin, sekä äänen perusteella havaitut käpytikka, palokärki ja närhi (tai närhet), joka erityisesti varoitteli meistä kuuluvilla rääkäisyillä parillakin kohdalla reissua. Tietenkin kuulimme paljon muitakin sekalaisia, pieniä varoitusääniä, mutta niitä emme kuitenkaan kumpikaan oikein tunnistaneet. 

Mitä sienisaaliseen tulee, se ei ollut mitenkään huikaiseva, mutta ruokasieniäkin kertyi yhden kahdenhengen aterian lisukkeiksi saakka. Joitakin keltavahveroita, jauhosieniä, haperoita (palterohapero?), nuori tuhkelo, pari pientä rusko-orakasta, vaaleaorakas ja lehmäntatti. Koska itse olen innostunut sienistä yleisemminkin, keräsin mukaan myös löytämiämme ei-syötäviä sieniä, jotka kuivailen osaksi "tieteellistä" sienikokoelmaani, jonka keruun olen tänä vuonna aloittanut. Käytännössä siis kuivaan sienet, laitan minigrip-pussiin (tarvittaessa vähän prässätään) ja oheen lappusen, johon on merkitty keräyspäivä- ja paikka ja paras arvaukseni lajista, ehkä muutakin informaatiota. Tarkoituksenani on vielä mennä yliopistolle mikroskopoimaan näytteitäni ja harjoittelemaan lajien tunnistusta mikroskooppisten tuntomerkkien, kuten itiöiden ja solurakenteen, perusteella.

Kimppujuurekas, Gymnopus acervatus. Samannäköinen on tupasjuurekas, G. confluens, mutta sen jalka on koko pituudeltaan nukkainen, kimppujuurekkaan taas vain jalan alaosasta. Ei syötävä. Kuvasta löydettävissä myös lukki (ehkä metsälukki, Mitopus morio).

Purppuravalmuska, Tricholomopsis rutilans. Ei syötävä. Tätä itiöemää kuvatiin erityisellä hartaudella, koska sillä on... hassu ala-uloke. Hih.

Lähteet:

Sakari Hinneri, Leena Hämet-Ahti, Arto Kurtto, Samppa Lahdenperä & Seppo Vuokko 1986: Maarianheinä, mesimarja ja timotei. Suomen Luonnonvaraisia kasveja. Otava. Keuruu.

Kaikki postauksen kuvat: Jussi Vesterinen.

Lillukanvarsia

Ensimmäinen teksti!

Kenttäkerros on metsän kasvillisuuskerros, joka on pohjakerroksen (sammalet, jäkälät, sienet) ja pensaskerroksen välissä ja koostuu ruohovartisista kasveista, varvuista ja pienistä pensaista ja puista. Nimeksi se valikoitui kun pohdin, mikä sopisi kuvaamaan tämän blogin luultavasti varsin laajaa ja löyhähköä, mutta silti pienen mittakaavan aihepiiriä: Pieniä havaintoja ja kuvia arjesta, kaupunki- ja muustakin luonnosta, lukukokemusten pohdiskelua ynnä muuta. Blogin tarkoituksena on siis toimia eräänlaisena havaintojen ja kokemusten päiväkirjana ja ennen kaikkea keinona oppia uutta: katsomalla, havainnoimalla, kiinnostumalla, ottamalla selvää ja kirjoittamalla toivon yksinkertaisesti oppivani lisää maailmasta, joka minua ympäröi. Ja koska pienet asiat ovat usein tärkeitä ja tekevät elämän mielenkiintoiseksi, pyrin katsomaan lähelle ja havainnoimaan myös sellaista, joka arjessa tulee helposti ohitetuksi. Siis, liikkumaan kenttäkerroksessa - noin kuvainnollisesti ja ehkä välillä käytännössäkin.

Tällä alustuksella lähdetään liikkeelle; katsotaan, millaiseksi blogi muotoutuu! Tervetuloa mukaan.

Ensimmäinen teksti päättyy. Henkinen skumppapullo poksautetaan auki.