Baraka olikin leffa, joka lie parhaimmillaan isolta kankaalta ja kunnon äänentoistolla katsottuna. Tai no jaa, mikä leffa nyt ei olisi, mutta tämäntyyppiset aivan erityisesti. Täytyy sanoa, että olen tyytyväinen, että tuli lähdettyä. Baraka on dokumentti ihmisistä tällä planeetalla. Kamera vei maailman äärestä toiseen ja ympäri, huikeista kuvista vielä huikeampiin, kauniista kummallisiin, surullisista riemukkaisiin. Tunnelmat välittyivät sitäkin voimakkaammin, koska mitään ei selitetty tai kerrottu: koko dokumentissa ei ole lainkaan puhetta tai muuta verbaalista kerrontaa. Sitä ei tarvita ja se oikeastaan olisikin tässä elokuvassa vain tiellä.
Inhimillisen kulttuurin universaalius, selkeämmin sanottuna meidän kaikkien pohjimmainen samankaltaisuus, välittyi ainakin itselleni Barakasta riemastuttavalla tavalla. Afrikkalainen heimotanssi toi elävästi mieleen länsimaalaisen rock-konsertin meiningin ja lähikuvat lajitoverien kasvoista ympäri maailmaa tuntuivat liikuttavan... läheisiltä. Vähän kuin jonkin jättimäisen perhealbumin selailulta. Ja sitähän se biologisessa mielessä onkin, jos laajasti ajatellaan.
Tekisi mieli kurottaa vieläkin laajemmalle, nähdä vastaavanlainen dokumentti koko elävästä maailmasta. En kyllä tiedä, kuinka monta tuntia, vuorokautta tai viikkoa sellainen järkäle kestäisi, mutta voi pojat se olisi vaikuttava! Jos siihen jotenkin, edes osittain, saisi vangittua saman fiiliksen koko biologista monimuotoisuutta kohtaan - yhteisen, vaikka kaukaisenkin sukulaisuuden tunteen koko ihmistä ympäröivän upean biodiversiteetin kanssa.
("Baraka" on arabialaista alkuperää oleva sana, joka tarkoittaa siunausta useissa kielissä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti